Tärkeintä on onnellisuus

Vielä tulee se päivä jolloin kaikki puhuvat minusta ja minusta tulee miljonääri. Olen tehnyt kovasti töitä sen eteen ja on hienoa tulla näkemään työni hedelmä. Ostan hienon asunnon ja auton ja itse en ajatuksissanikaan siivoa asuntoa. Onko tämän suuntainen suunnitelmasi elämällesi vai tuntuuko muuten vaan tutulta unelmoinnilta? Mistä tästä loppujen lopuksi on kyse?

Tekeekö ihmisen onnelliseksi raha ja julkisuus, vai jokin muu? Itse olen saanut painiskella tämän asian kanssa viime vuodet todella paljon ja yrittää vakuutella toiset asiasta. Monet väittävät rahan tuovan onnellisuutta ja julkisuuskin on joidenkin mielestä avain onneen. Minä kysyn heiltä, että ovatko he kadottaneet itsensä kartalta!?

Elämän tarkoituksen etsiminen on suuri kysymys. Mikä elämässä on tärkeintä lopulta? Joidenkin mielestä elämässä on tärkeintä terveys. Mielestäni terveys on toissijainen asia, kun lähdetään etsimään mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

Lastensairaalan osastolla ollaan aivan toista mieltä mikä on tärkeintä elämässä. Heiltä kysyttäessään kysymys: Mikä on tärkeintä elämässä? Vastaukseksi lapsipotilailta saataisiin: Tärkeintä on onnellisuus!

He eivät aina välttämättä toivo parantuvansa, mutta toivovat silti saavansa olevan onnellisia elämänsä viimeiset hetket. Tätä eivät suurin osa aikuisista tajua, vaan toivovat heidän mielummin olevan terveitä hinnalla millä hyvänsä. Unohtaen samalla lapsen oman toiveen, minkä useimmiten ovat sanoneet ääneen. He haluavat olla onnellisia sairaudesta huolimatta. Annetaan se mahdollisuus heille ja suodaan heille onnellinen elämä kaikesta huolimatta.

Mitä rahalla tehdään loppupeleissä elämässä? Kaupan ostoshyllyiltä ei löydy eikä tule koskaan löytymään tuotetta terveys tai onnellisuus! Onnellisuus tehdään eikä osteta! Tehdään oma kuin lastenkin elämä onnelliseksi pienistä asioista. Onnellisuuteen ei tarvitse materiaa, vaan tekoja haluamaansa asiaa kohtaan. Tee juuri sitä mikä tekee Sinut onnelliseksi. Muulla ei ole väliä!  

Uskallanko huomenna kouluun

Kaikilla koululaisilla on ollut varmasti joskus tunne, ettei jaksa mennä kouluun, vaan jäisi mieluummin kotiin nukkumaan ja tekemään jotain ihan muuta. Monesti tämä selittyy sillä, että nuoret eivät jaksa käydä koulua vaan pitävät sitä vastentahtoisena paikkana. Nuoret eivät myöskään jaksa alati kasvavia tehtävämääriä suorittaa kunnialla läpi.

Kaikki nuoret eivät paini noiden asioiden parissa, vaan heillä on raskaammat murheet repussaan. He taistelevat pääsääntöisesti yksin kiusaamista vastaan. Heillä on joka kouluaamu pelko päivän kulusta. Mitä tänään tapahtuu? Miksi minä? Jaksanko tätä enää? Kysymykset vain pyörivät ajatuksissa, lappaessa aamupalaa suuhun ja vielä koulumatkallakin. He eivät ole onnellisia, vaikka toivoisivat olevansa.

Koulussa kiusattu hakeutuu mahdollisimman kauas kiusaajista ja yrittää parhaansa mukaan vältellä heitä. Kiusaaminen voi olla fyysistä tai henkistä, mutta hän ei kuitenkaan uskalla kertoa koulun aikuisille kiusaamisesta. Hän pelkää, että kiusaajat kostavat seuraavan kerran pahemmin mikäli hän kertoo aikuisille kiusaamisesta.

Koulupäivät ovat myös usein pitkän tuntuisia ja aina pitää katsoa ympärilleen, etteivät kiusaajat pääse yllättämään. Jokainen oppitunti taas on piinaavan pitkä. Kiusattu ei uskalla osallistua yhteiseen keskusteluun luokassa, sillä hän pelkää kiusaajien saavan lisää aihetta kiusaamiseen. Mielessä vain pyörii: mitä jos vastaankin väärin?

Koulupäivä etenee tuskallisen hitaasti ja mitä vaan voi vielä tapahtua. Onko tämä viimeinen koulupäiväni minkä jaksan? Vai voinko selvitä tästä tilanteesta? Viimein koulupäivä päättyy ja tuska on ohi. Vai onko sittenkään?

Koulupäivän jälkeen aletaan jo miettiä seuraavaa päivää ja mitä silloin tapahtuu. Loppuilta onneksi saa olla rauhassa omassa kodissa. Taas yksi päivä mistä selvisin, mutta selviänkö seuraavasta? Kuinka kauan minä vielä tätä jaksan?

Tuossa hieman lyhyesti siitä minkä kanssa kiusattu joutuu päivittäin taistelemaan. Ulkopuolinen ei näe kiusatun nuoren sisälle kuinka rikki hän on loputtomasta taistelusta kiusaamista vastaan. Voi kunpa näkisimme ja voisimme puuttua siihen.

Kuinka voisimme auttaa koulukiusattuja, jotta he pääsisivät nauttimaan koulupäivistä eikä olla peloissaan? Voimmeko olla nuoren apuna enemmän, vaikkei hän pyytäisikään? Ehkäpä juuri silloin hän oikeasti tarvitsisi sitä kuuntelevaa aikuista. Voimme kysyä jo tänään minkälaista oli koulussa ja mitä teitte.

Huomenna se voi olla jo liian myöhäistä! Punotaan yhdessä välittämisen verkko, jonka läpi yksikään enkeli ei putoa.

Itsestään selvyys

Lasten vapaa-ajan täyttää koko aika enemmän ja enemmän tietokoneet, pelikonsolit, tv:t sun muut sähköiset vempaimet. Parhaimmillaan niiden parissa vietetään useita tunteja päivässä ja kitistään heti, kun niiden käyttä rajoitetaan. Valitetaan vanhemmille, että he eivät ole normaaleja ja heidän kaverinsakin saa katsoa telkkaria ja olla tietokoneella useita tunteja päivässä. Kuinka he pilaavat heidän elämänsä ja ovat tylsiä vanhempia.

Tätä eivät lapset pitemmälti tajua, että kun heidän vanhempansa ovat olleet heidän ikäisiään niin ei ole ollut vastaavia laitteita. Tätä eivät lapset kuitenkaan halua ottaa kuuleviin korviinsa. Vaan jatkavat kitisemistä.

Katsoessani Super Nanny ohjelmaa vastaavan ongelman kanssa paini eräs perhe, jossa oli 11- ja 14- vuotiaat tytöt ja 7 vuotias poika. Perheen 11 vuotias tyttö puhui kännykällä yli 1000 minuuttia kuukaudessa ja oli päivässä jopa 4 tuntia tietokoneella. 14 vuotias tyttö taas ei osannut arvostaa omaa kotia, vaan haukkui sitä murjuksi ja sanoi, että kaikki tärkeät henkilöt asuvat kartanossa.

Super Nannyn vietyä heidät työleirille erääseen asuntojärjestön työmaalle, jossa kaikki kodit on tehty talkootyöllä sellaisille ihmisille, joilla ei ole varaa ottaa lainaa yleisillä lainamarkkinoilla. Perheen 11 vuotias tyttö rupesi itkemään ja totesi:

• On surullista nähdä tälläisiä ihmisiä.

Tämän tytön silmät avautuivat, kun hän tajusi että edelleen on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka vain haaveilevat omasta kodista, kännyköistä sun muusta kaikesta elektroniikasta. Tämä kokemus pisti hänet miettimään omaa suhdettaan tietokoneeseen ja kännykkään.

Tytön reaktio oli aito ja näki selkeästi kuinka tämä kokemus herätti hänessä tunteita asiaa kohtaan, joita hän on pitänyt itsestään selvyytenä tähän asti. Enää hän ei varmasti pidä itsestään selvyytenä näitä asioita. Tytöllä on sydän paikallaan.

Omaa suhtautumista näihin sähköisiin vempaimiin olen kans joutunut miettimään. Tälläkin hetkellä on viime kesänä ostettu iPad myynnissä, kun mitä sillä loppupeleissä tekee. Lisäksi on erittäin suuressa harkinnassa älypuhelimen vaihtamista ns. tavallisempaan kännykkään. Lisäksi en ole vuoteen käyttänyt pöytäkonetta ja nyt sekin on menossa vihdoin myyntiin. Syksyn elin ilman telkkaria, mutta nyt uuteen asuntoon muuttaessani telkkari taas on. Mitä mä kuitenkaan sillä pidemmän päälle teen edes? Pitäisikö vaan pistää pois koko toosa?

Tälle jatkuvasti kehittyvälle teknologialle ja digitaaliselle peliteollisuudelle olen tehnyt vastaiskun kehittäessäni lasten lautapelejä. Haluan todella, että lapset perheineen viettävät aikaansa hauskan ja mukavan lautapelin ääressä mielummin.

Ei ole itsestään selvyys omistaa kännykkä, tietokone ja televisio. Ilman niitäkin pärjää aivan varmasti elämässä. Pärjättiinhän ennen vanhaankin. Mieti voisitko itse luopua jostakin nykyajan materiasta ja elää ilman sitä? Minä olen tämän vuoden joka kuukausi jotakin ilman ja kirjoitan niistä kokemuksia ylös. Koita sinäkin!